Finnjet, "meidän laiva"

Enzo Gutzeit, 70 luvun paperijätti nykyään Stora - Enso.

Märänpään miehet ja naiset painoivat otsa hiessä kolmivuorotyössä, niin Uimaharjulla , Varkaudessa kuin Heinolassakin. Oli saapunut tieto pikkukaupunkeihin, meille hankitaan oma laiva, oikein saksan risteilijä.

Oltiin siinä sitten niin polleeta, oikein oma laiva, ja kohta päästään risteilemään saksanmaalle, oikein trawemyndeen saakka. Muutamat tosikot epäilivät asiaa aluksi aprillipilaksi, mutta uskoivat kun saivat vakuuden tv uutisista, hätäisimmät jo suunnittelivat kesälomansa uusiksi.

Pikkukaupunkin kuppiloissa tarinaa kerrottiin, ja odotettiin päivää jolloin pääsee unelma matkalle, tunsin itsekin monia Ensolaisia, kun he malttamattomana kysyivät, uskaltaako sille matkalle lähteä kun se laiva on niin suuri ja painaa paljon, että pysyykö se pinnalla. Rohkaisin heitä sanomalla, se on maailman parhaasta laivateräksestä valmistettu, ja on sellaisten insinöörien suunnittelema, jotta amerikan avaruus raketitkin kalpenevat.

Ei kulunut pitkääkään kun ensimmäinen linja auto Heinolasta lähti katajanokalle, tupaten täynnä innokkaita ensolaisia, matkalla omalle laivalle. Tässä porukassa oli myös minun hyvä ystäväni, jo edesmennyt, mutta silloin niin elämää henkeävä ja suurta seikkailunhalua täynnä oleva viilari Heinolan sahalta. Laiva lähti tuttuun tapaansa 19.00, tervetuliaismaljat tarjottiin ja Finnjetvalssi saattoi saha ja paperimiehet ja naiset matkaan, pientä perhosparvea vatsan seudulla havaittiin kuitenkin. Väki nautti noutopöydän herkuista, välillä katsoen venttiilistä ulapalle, joita ruotsalaisen ja saimaan rannalla asustaneet pitivät mieltä hivelevänä, kun toista tai kolmatta enso snapsia kohotettiin ja maailma tuntui olevan tässä. Ruokapuheissa työnjohtajat suitsuttivat kuinka hieno laiva meillä on, ja voidaan vastakin matkustaa kun ollaan työntekijöitä että omistajia tässä puulaakissa.

Sky baarin kaiteeseen nojailleet pari tyyppiä haikaillen muistelivat aikaa jolloin Prinsessa Armaada saimaalla seilasi, ja haitarin soidessa tanssittiin sitä suhmuran santraa, niin ne ajat muuttuu, ja voi vain todeta että merenkulku on välttämätöntä, mutta elämä ei.

Omistettu kaikille teille jotka olitte Finnjetin matkassa Enson työntekijöinä, silloin kun Enzo- Gutzeit vielä omisti aluksen.

Previous Post Next Post